Mulla on ollut elämässä vähän sellainen asenne et jos joku asia kummastuttaa, inhottaa, pelottaa tai kiinnostaa mä haluun tutkia sitä. Tutkia sitä läheltä, kokemuksellisesti.

Mulla on ollut ajatus kaikenlaisesta sidonnasta, jumissa olemisesta, liikkumisen rajoittamisesta ja puristuksissa olemisesta että hyi kauhea toi ylittäis mun rajat niin ku tosi pahasti, haluun olla vapaa ja kontrollissa. Koen että kaikissa asioissa on kuitenkin aina molemmat puolet. Niitä voi käyttää tälleen karrikoidusti sanottuna hyvään ja pahaan. Ihan kaikkea.

Oon myös pitkään miettinyt miten voisin työstää mun hermostoa ja ahdistusta mikä on selkeesti traumaperäistä. Sitä ei nimittäin poista mitkään lisäravinteet, hoidot, lääkkeet tai muut magic pillssit. No joku vois kuvitella että lääke siihen et tunnet olevasi jumissa olisi liike, mut joskus se voipi olla päinvastoin. Että jumissa sisäisesti olemiseen auttaakin itsensä paketoiminen. Sit vaan kohtaamaan ihan kaikki mitä nousee, ilman pakenemista.

Mulle tuli jo kesän alussa olo että tää hommeli, joka on pyörinyt mun ajatuksia ihastuttamassa ja kauhistuttamassa jo muutamia vuosia, on jotain sellasta, mitä kohti pitää nyt mennä, joten vähän niinku vahingossa ilmoittauduin Naistenkeitaan shibari retriitille. Sain tosin vasta viime tipassa oikeesti ilmottauduttua, ku aina pitää pitää ovi auki pakenemiseen ihan viime tippaan ja parkkeeraa auto nokka lähtö suuntaan (mitä muuten en tehny tällä retriitillä).

Jos jakaisin nyt kaiken, mitä koin ja oivalsin itsesidonnan parissa viikonloppuna, tästä tulis romaani. Mut pääpiirteittäin tajusin miten tärkeää esimerkiksi syntymässä on ahtautua synnytyskanavan läpi, tuntea se äidin rakastava, maailmaan tervetulleeksi toivottava sun fyysiset rajat piirtävä syleily sun ympärillä. Sen kokemuksen mä sain köysistä.

Sitomiseen ei liittynyt mun kohdalla mitään eroottista tai kiihottavaa, vaan turvaa tuovaa kehollista rajallisuuden kokemista. (Joku vois kuvitella et rajattomuus on se juttu, mut mä en koe sen olevan tarkoituksenmukaista liihotella koko elämää ulkoavaruudessa kun ois duunii maan päällä).

Löysin mun keskustan jo köysiä työstäessä ympärilleni, miten meditatiivista touhua. Köysissä löysin mun hengityksen ja turvan mun sydämen lyönneistä. Köydet loi mun sisäiset rytmit uusiksi, antoi mun keholle uusia muotoja, jotka purkautuessaan antoi uudenlaista tilaa löytää ne mun todelliset sisäiset ja ulkoiset rajat myös ilman köysiä. Toisin sanoen koko mun hermosto kehräsi köysien syleilyssä. ✨Tästä tais tulla mun uus terapiamuoto. Kiitos @beautyofshibari

Teksti ja kuvat Sarani